"En halua ajaa enää ikinä"- tunne

Päätin eilen että minun on pakko ajaa tänään, koska muuten en ikinä uskalla ajaa meidän autoa.
Meillä on Nissan Qhashqai, Cafe latte-värinen. Alku meni hyvin, autotallista peruuttaminen tuntui aluksi vaikealta, mutta kyllä se meni hyvin. Ajaminenkin meni hyvin aika kauan. Äiti antoi välillä vinkkejä joista tosin ei ollut paljoa hyötyä, kun minä ajoin. Yhessäkin vaiheessa se sano: Jarruta! ja minä: Ei tässä nyt jarrutella, kun sieltä ei tuu ketään.
Ajoin vähän miten sattui parkkipaikalla ja no sitten kumminkin sain parkkeerattua auton hyvin. Toisella kerralla oli helpompaa, koska oli enemmän tilaa. Sitten taas lähteminen meni hyvin, kun menimme kirjastoon ja sen pihaankin sain hyvin auton parkkiin.
Kauhein ja noloin hetki tapahtui, kun äiti halusi ajaa vähän pidempää kautta kotiin. Menimme samaan suuntaan mistä tulimme kirjastoon, eli aluksi pois päin kotoa. Sitten kun olimme keskustassa ja siinä sattui tulemaan jono, pysähdyin ja laitoin ykkösen. Sitten kun piti lähteä, nostin kytkintä liian nopeasti(herkkä kytkin) ja auto sammui. Sitten pari kertaa yritin kai liian äkkiä saada auton käyntiin, koska se oli aivan kauhea paikka jäädä jumiin, ja se ei lähtenyt eteenpäin ja sammuili. Se oli niin noloa ja kauheaa! Ja sitten äiti lopulta laittoi auton käyntiin ja minulla oli vahingossa kaasulla jalka ja rutkasti, niin auto päästi oikein kunnon kaasutus ääneen(vielä nolompaa). Autoja oli jo mennyt pari ohi. Pääsin sitten siitä ja väittelin äidin kanssa että se oli noloa ja äiti sanoi että ei muka ollut. Hyvähän se siinä pelkääjän paikalla on sanoa... Ajoin sitten kotia kohti ihan hyvin ja taas tuli kauhea kohta: autotalli. Ajoin jotenkin liian oikealle ja sitten piti perruuttaa ja siinä auto sammui varmaan 2 kertaa ja se oli taas kauheaa. Sitten kun yritin ajaa sen keskelle tallia, jossain siellä pysähdyin ja vielä kuulema piti ajaa eteenpäin ja taas sammui moottori. Minulla ei ollut kunnon tuntumaa kytkimeen ja siksi se nousi vähän miten sattui. Sitten auton renkaat menivät monttuihin ja kauhea jarrutus siihen.
En tykännyt yhtään, sanoin että En halua enää ikinä ajaa, ja äiti sano vaan että minun pitää harjotella. Tottahan se on mutta siinä tunne tilassa kaikke äidin puhe tuntui turhalta, en halua ajaa, kun näin mulle käy. Tän piti olla rohkaseva ajo, mutta enhän mä uskalla edelleenkään ajaa, kun sattuu kummikin taas jotain tommosta ja sitten en osaa ajaa talliinkaan, kun se pitää olla just eikä melkein oikein.